|
Luku teoksesta Hyvä jätkä
Tätä teosta myydään Helsingin kaupunginmuseon museokaupassa Sofiankadulla.
1
Meri
Niin pitkään kuin muistan, äiti puhui merestä. Jo silloin, kun olin aivan pieni, kolmen neljän vanha kai.
Siitä ajasta muistan varmuudella jotain; joskus kauempaakin. Sen varsinkin muistan, millä äänellä äiti puhui. Yleensä hän aina varoitti ja pelotteli, mutta joskus puhui toisinkin. ”Meri on suuri, meri on kaunis, meren äänessä on kaikki sävyt maailmasta, joka päivä sen ääni on uusi”, äiti sanoi ja katsoi minua lasien yli. Yhdet lasit hänellä oli. Ne olivat vanhat ja toinen sanka oli poikki ja paikattu, mutta äiti ei siitä välittänyt, sanoi, että tarvitsi niitä tarkkaa työtä varten. Paljon apua ei niistä kuitenkaan tainnut olla. Hän oli ne jostain työpaikastaan saanut eikä niitä ollut tehty äidin silmiä varten.
Äiti oli silmälaseistaan silti ylpeä, kaikilla ei sellaisiakaan laseja ollut. Kun hänellä ei niitä ollut ja kun oli hyvällä tuulellaan, äiti oli myös kaunis. Varsinkin silloin, kun sai istua rauhassa tuolillaan ja katsoa minua. ”Kun meri on tyyni, siitä voi pitää”, äiti sanoi kerran hellästi ja minä hämmästyin. Mutta heti äiti havahtui ja palasi takaisin vanhaan ja tuttuun: ”Meri on sellainen, ettei siitä tiedä. Sen voi oppia tuntemaan, mutta ystävää et saa siitä koskaan. Muista!” Ja äiti alkoi taas varoittaa, että meri välillä yritti näyttää lempeältä, oli sillä tavalla petollinen. Silloin äidistäkin tuntui, että meri halusi äänellään tuudittaa uneen, ja sitten aamulla taas herättää. Meri antoi kyllä meille saaren asukkaille ruuan, meren ulappa avasi toisen avaruuden. Mutta siitä huolimatta sitä oli syytä pelätä: ”Muista. Jos se tuokin ruoan, se voi myös syödä sen, jolle juuri antaa. Saalistajasta tulee saalis, se syödään, kuten meri söi isäsi. Muista. Muista tämä!” Ja äiti vaikeni ja katsoi minua taas kuin usvan läpi ja silitti tukkaa.
Muistin. Ja muistan yhä. Kun ajattelen tätä, olen samassa taas se pieni poika ja istun siinä tuvassa, penkin päässä, kuten usein, nojaan seinään. Minä lupaan, kun äiti kerran sitä tahtoo.
Tiedänhän minäkin, vaikka en vielä ole vanha, että meri on vain harvoin tasainen ja tyyni kuin pikkuinen lampare kallion takana, ja vielä harvemmin se on hiljaa. Meri lipisee ja lapisee, ja sitten taas jo kohisee, ja silloin sen ääni kuuluu lasin läpikin, vaikka talo ei ole aivan saaren rannalla. Se on aikanaan rakennettu ylemmäs myrskyjen ja aaltojen ja tuulten tähden, ja on yhä piilossa korkeammalla, kallioiden notkelmassa, mäntyjen ja leppien ja pienen haavikon suojassa. Rannalla on vain verkkovajoja ja venevalkama, ja isän vanha savustuskoju. Mutta sillä ei ole enää käyttöä. Silti kalan ja katajan savu tuoksuu siellä, kun avaan oven ja menen sinne ja istun hämärässä ja annan ajan kulua. Se on isän ikioma tuoksu.
Äidille en siitä puhu. Isä on hänelle toinen kuin minulle.
”Nyt on pikku myrsky, mutta täällä olemme turvassa”, äiti sen sijaan taas sanoo ja lohduttaa, kun kuuntelee tuulen ulvontaa. ”Ei meillä kahdella ole hätää, kun meillä on toisemme. Minulla sinut ja sinulla minut. Minulla varsinkin sinut.”
Ja äidin silmät kostuvat vähän, kun se puhuu niin. Vähän vain. Hän luulee, etten minä näe. Mutta minä huomaan sen, minä huomaan aina kaiken.
Mitä enemmän mietin, sitä enemmän muistan. Niin kuin kaikki olisi tapahtunut vasta äsken. Istumme tuvassa. On ilta, myöhäkin on, hämärä jo, mutta öljylamppuun ei ole sytytetty valoa, öljyä pitää säästää, se ei kasva puussa, vaan tuodaan muualta. Kaikki sellainen tuodaan maahan laivoilla. Niitä näkyy lahden takana satamassa, jos kulkee rannalle ja katsoo Sandvikiin ja Gräsaan, mutta ne eivät tuo öljyä, sellaiset laivat ovat jossain muualla. Söörneesissä, olen kuullut. Mutta se on äidille yksi ja sama. ”Me pärjäämme, vaikka kaikki maksaa”, äiti puhelee juuri nyt, ”luota sinä siihen. Ihmisen pitää uskoa itseensä.” Ja minä nyökkään ja vastaan kuten pitää: ”Kyllä, äiti.”
| |
|
| |
|
| Sivun päivitti admin, 06/28/2009 11:03 AM |
 |
|
|
