|
Hannu Mäkelä: Elävät ja kuolleet (Tammi, 2008)
Elävät ja kuolleet
Kirjan alusta
1.
Alussa on kuva. Vanhassa, ruskeaksi sävyttyneessä kuvassa näkyy huone. Kun kuvaa rajaa, kuten kirjan kannessa on tehty, ja kun sitä alkaa katsoa viattomin silmin, näkee taustalla ensin kaksi isohkoa ikkunaa, joista valo tulvii huoneeseen. Oikealla seinän vierellä on heppoinen rautasänky, yllättävän ohuista metalliputkista kyhätty. Jo siitä käsittää, ettei huoneen asuja kuulu rikkaiden joukkoon tai säätyyn, ei edes alempaan porvaristoon; jos jotakin, hän on köyhä. Huoneessa on silti siistiä, perusasiat ovat paikallaan. Vasemmalla, huoneen toisella laidalla seisoo pöytä, jonka päälle on heitetty vaatetta. Huoneen perällä, etualalla oikealla taas näkyy puuhella, jonka pesäluukku on auki.
Ei ole vielä kesä, vaan vasta kevät. Aika, jolloin ulkovaatteita yhä tarvitaan. Niinpä avonainen uuninpesä odottaa, että joku tulisi, laittaisi siihen sanomalehden palasen ja palan tuohta ja pari klapikalikkaa, virittäisi sitten valkean. Kun vesi kiehuisi, hellahuonekin lämpenisi. Ja olisi helpompi nousta.
Mutta näin ei vielä ole tehty. Katse, joka kuvaa kiertää, välttää katsomasta aivan kuvan keskelle ja lähelle alareunaa, vaan etsii ensin lisää esineitä ja yksityiskohtia. Mielenkiintoa herättää esimerkiksi se, että lattiaa peittää neljä pitkää, juuri sopivan pituista mattoa, ne on kuin siihen varten vasten kudottu. Ehkä puulattian alta nousee kylmää, ehkä huone on ensimmäisessä kerroksessa ja lattian alla kellari, jonne talvipakkanenkin lähes majoittuu.
Mutta nyt ei ole enää liian kylmä, sillä ulkovaatteita ei ole tarvinnut laittaa ylle, ne ovat sikin sokin huonetta. Mutta nekään eivät murra siivotun huoneen taikaa, jota tapetin lehvästöt korostavat. Huoneen seinille on ripustettu tauluja kodikkuutta lisäämään. Eikä mitä tahansa tauluja, vaan kauneuden kuvia, kauneuden, jonka kokemisen ja löytämisen halu huoneen haltijalla on. Kahdessa kuvassa näkyy nainen suuri hattu päässään. Hattu, jonkalaisesta huoneen haltija tuntuu uneksineen.
Hiljainen huone, mikään ei enää tunnu rikkovan sen rauhaa. Ikkunoista lankeaa valoa niin, että sitä pääsee tunkeutumaan kuvaankin. Se on otettu vuonna 1928 eli kohta 80 vuotta sitten Fleminginkadun varrella sijainneessa asunnossa; ja valon määrän tähden valokuvan sävyt eivät ole aivan parhaimpia. Mutta kun tarkkaan katsoo, näkee; senkin, että tämä hellahuone ei ole kaikkein pienimpiä. Kakluunia ei näy, eikä sellaista hellahuoneeseen ehkä myöskään ole edes rakennettu. Niinpä huone lämpenee ja jäähtyy samaan tahtiin hellan kanssa.
Lukemattomista piipuista on savu kohonnut kohti taivasta ja levinnyt kaduille myös tuona keväänä, jona kuva on otettu. Savupiippuja Kalliossa silloin yhä riitti, vaikka kivitalojen armeijat ja linnoitukset olivat lopullisen tuntuisesti valtaamassa koko jylhää, pitkään lähes rakentamattomana säilynyttä mäkeä. Ja nyt savun tuoksusta ja siten myös puutaloista on jäljellä vain muisto ja kuvat museoiden arkistoissa.
Hajukulissit ovat tuolloin olleet vahvempia: mennyt maailma on silläkin tavoin mennyt. Nykyään Kallioon leviää enää SOK:n kahvinpaahtimon hyvä tuoksu, tuulen suunnasta riippuen, ja sekin on tuomittu katoamaan. Mutta tuolloin nuuhkittavaa riitti, kenkätehtaan nahan, pienkeiton, satamien sannan ja viljavaunujen hajut yhdistyivät leipomoiden tuoksuihin. Ja mereltä tuuli toi meren suolaa suuhun saakka, vihreän veden makua, veden, joka silloin vielä oli lähes puhdasta.
Puinen tuoli on kuin unohtunut lattialle, se seisoo yksin, katsoo seinään, ei tiedä mitä tehdä, ketä palvella. Vasemmanpuoleisen ikkunan alla ei ole mitään, mutta suuri pöytä jolla vaatteet lojuvat, ulottuu lähemmäs ikkunaa. Sen ikkunanpuoleisella laidalla on maljakko, jossa kukkia. Ne näyttävät tulppaaneilta ensin, mutta lähemmin katsottaessa silkkikukilta, sellaisilta ikikukilta, jotka eivät tarvitse vettä elääkseen. Ne ovat eläessäänkin aina yhtä kuolleita.
Kun kukat laskee, on niiden määrä sama kuin vastaavassa nipussa nykyään: kymmenen tulppaania, erikoistarjous. Ikkunoiden väliin jäävää kapeaa seinäkaistaletta taas hallitsee peili, jonka alla lipasto. Sen päälle on levitetty kaksikin liinaa, joista ylimpänä tietenkin pitsinen, ehkä mustalaismatamin kutoma. Näkyy suuri kirja, luultavasti valokuva-albumi, tulitikut, sekä myös kello, herätyskello. Se näyttää puolta kahdeksaa.
2.
Kuvan huone ei ole vailla asukkaita. Sängyssä makaa ihminen, mies, ainakin mieheltä näyttävä. Hän on kietoutunut vanulla täytettyyn peittoon, täkkiin, jollaisia yhä näkee varsinkin maalla vinttihuoneissa, entisten aikojen muistona. Nämä täkit ovat raskaita, juuri sellaisia vanutäkkejä, jotka kosteissa, kauan lämmittämättä olleissa tiloissa imevät itseensä huoneen hajun, josta eivät luovu: tunkan, alakulon ja luopumisen tunnun; viime vuosisadan puolenvälin mökkikävijälle niin tutun. Mutta tämä täkki näyttää vielä pitäneen pintansa, se vaikuttaa yhä kevyeltä, tehtäväänsä sopivalta. Täkki peittää nukkujaa ja sallii hänen levätä.
Mies ei vaikuta kovin lihavalta, vaikka sängyn päädyt tuntuvat taipuneen hänen painostaan. Tukka on jo ohut. Hän lienee sitä tyyppiä, joka kaljuuntuu nopeasti. Kasvoilla on outo ilme. Vaatteensa hän on riisunut ja lepää ilmeisesti pelkkä alusasu yllään, yöpuku on turhaa ylellisyyttä. Miehen suuret kengät löytyvät kuvasta vasemmalta, etualalta. Ehkäpä lähellä sijaitsevan pöydän päältä löytyvät nimenomaan hänen villanuttunsa ja sarkatakkinsa. Vuoteen vierellä taas ovat naisen pyhäkengät, uudet ja kiiltävät. Ne on laitettu siihen siististi ojennukseen, odottamaan tulevaa käyttöä.
Vaikuttaa siltä, että tähän huoneeseen olisi saavuttu tansseista, joko Sörkan Vennun juhlista eli Annavennulta (Arbetets Vänner) tai sitten Alppilan lavalta - vaikka lavalla tuskin on vielä näin varhain keväällä ollut tansseja. On tanssittu ja nautittu liikunnankin iloista ja sitten lähdetty, tultu kotiin, naisen luo; mitään muita kuin riisuttujen vaatteiden jälkiä ei miehen elämästä näytä tästä huoneesta löytyvän. Mies on siinä aikaillut hetken ja huojunut, viskonut sitten vaatteensa pöydälle ja väsyneenä illan humuun käynyt saman tien maate. Ja varmaan nukahtanut lähes saman tien.
Väsymyksestä tuntuu kertovan sekin, että mies ei liiku, mutta vanhassa kuvassa ei kohde ole saanut liikkua; hänen on ollut määrä jähmettyä paikalleen. Vain liikkeen aavistus, käsien linnun siiven liikkeiden kaltainen epäselvä sarja on aikanaan voinut jäädä kuvaan, jos liike on äkkinäinen ja tehty vastoin valokuvaajan nimenomaista toivetta. Mutta näin ei ole nyt. Tämä malli on ollut kuuliainen ja valokuvaaja on saanut tehdä kiireettä töitään. Kun nukkuvaa katsoo, syntyy vaikutelma miehestä, jolla on hyvä omatunto eikä mitään salattavaa; hänenlaisensa voi nukkua yönsä rauhassa.
3.
Mies ei ole huoneessa yksin. Myös nainen eli juhlakenkien omistaja löytyy kuvasta. Tuntuu selvältä, että nainen on huoneen varsinainen haltija, tämän hellahuoneen, jonkalaisissa useimmiten asuttiin hyyryllä; kummastakin seikasta voimme olla jokseenkin varmat. Mikään yksityiskohta ei kerro varakkuudesta, mutta naisesta ja hänen maustaan kyllä. Kaikki matoista ja pöytäliinoista alkaen viittaa naisen käden kosketukseen.
Kuten kukat kukkamaljakossa. Köyhän kukat! Kokonaan toinen asia on, kumpi kukkakimpun on ostanut. Nainen itselleen vai mies naiselle? Miehet tuskin ostavat kukkia itselleen, tekokukkia varsinkaan. Tai jos nykyään joku ostaakin, niin ehkei tuolloin, 80 vuotta sitten? Mies on sen sijaan ne voinut tuoda, ilahduttaa kimpulla naistaan. Sellaista tapahtui ennen ja tapahtuu nytkin, ainakin jossain, ainakin joskus.
Kukat viittaavat naiseen ja myös muu somistus. Ripustaisiko mies huoneen seinille tauluja, jotka näyttävät lehtien (kenties reklaamien) painokuvilta ja jotka kuvaavat hattupäisiä naisia? Kyse ei ole lehtien tavanomaisista pin up -tytöistä, vaan soliideista daameista. Sängyssä nukkuva mies ei varmastikaan sisustaisi huonettaan tällaiseksi. Hänen kodissaan vallitsisi lähes varmuudella riisutumpi, ehkä myös sotkuisempi järjestys.
Nyt on kellon mukaan aamu, mutta mies on tietenkin saapunut jo illalla. Hän on tullut huoneeseen ilmeisesti vieraisille. Onko hän silloin ojentanut ikikukkansa, jotka nainen on heti työntänyt tyhjään vaasiin. Jos hän on tuonut kukat, se tarkoittaa, että tansseissa ei ehkä ole oltukaan, vaan mies on saapunut vain, yhteisestä sopimuksesta. “Ole hyvä, tässä vähän ikuisempaa silmäniloa”, mies on ehkä sanonut kukkia ojentaessaan. “Kiitos kiitos”, nainen on vastannut. Ja lisännyt: “Voi kuinka ne ovat kauniita.” Sillä näin kuuluu sanoa. Kumpikin on osannut repliikkinsä ulkoa, kuten hyvään tapaan kuuluu.
Sänky on kapea, se kertoo siitä, että huoneessa asuu pääsääntöisesti vain yksi ihminen; nainen siis. Jos vuoteessa nukutaan yhdessä, on pakko olla lujasti kiinni toisessa. Näin ihmiset tosin myös lämmittäisivät toisiaan, kun huone yön aikana taas kylmenee.
Mitä siis on tapahtunut? Mies on tullut, sanoja on vaihdettu, sitten juotu jotain, ehkä teetä. Ajatus teestä tuntuu sopivalta, sillä juuri teetä tullaan myös tansseista usein juomaan, teelle mies saapuu mielellään. Kahvia ei kannata nauttia yöllä, sillä kahvi valvottaa. Mutta jos teetä on juotu, niin missä kupit ovat? Yhtään kuppia ei millään pöydällä näy, ei edes hellan kupeella. Hellan vasemmalla puolella on keittiöpyyhkeellä peitetty avohylly, ehkä ne ovat siellä, kuten lasitkin. Kuvassa ei ole edes vesilasia, olutpulloista, viinapulloista tai ryyppylaseista puhumatta. Se on outoa. Vaikka eletään kieltolain aikaa, alkoholia nautitaan surutta, kenties enemmänkin kuin muuten olisi laita. Nämä ihmiset eivät kuitenkaan tunnu enää juoneen mitään, tai sitten nainen on siistinyt kaiken, korjannut kupit ja lasit, pessyt ne ja pannut hyllylle verhon taa seuraavaa kertaa odottamaan.
4.
Rajatun kuvan paljastama näky voisi olla tavanomainen, tuttu monelle, jopa nykyään. Ollaan tansseissa, istutaan virvokkeita nauttimassa hetki, lähdetään sitten jatkoille. Niin ennen, näin yhä. Ollaan yhdessä, rakastetaan hetki tai yritetään rakastaa, haetaan hellyyttä, jota lähes jokainen on jäänyt elämässään kaipaamaan. Ja sitten erotaan. Mutta saattaa olla, että seuraavana päivänä tai viikon päästä tai viimeistään syksyllä tavataan uudestaan, ja tapaamiset jatkuvat. Ja lopulta ruvetaan olemaan, jatketaan yhdessäoloa.
Ovatko nämä kaksi siis vakiintunut pari? Tuskin, sillä miehestä ei näy vielä jääneen huoneeseen mitään merkkejä. Vain hänen suuret kenkänsä ja vaatemyttynsä. Ne ovat siinä hieman orpoina, ja tarvitsevat miestä päästäkseen taas liikkeelle, kuvasta pois.
Nainen ei nuku vuoteella, hän ei ole vielä tunkenut itseään miehen viereen. Hän makaa matolla, jalat tyyninä ja rauhallisina, kuin oikoisi kipeää selkäänsä kovaa lattiaa vasten. Selkä tulee kipeäksi helposti, varsinkin jos nainen tekee ruumiillista työtä. Kumpikaan näistä ihmisistä ei ole enää kovin nuori, muttei vielä vanhakaan, ikä ei vielä selvästikään ole ruvennut painamaan. Ikää ei tosin tarkkaan saata arvioida, mutta lähellä kolmeakymmentä he jo ovat, mies ehken naista vanhempi. Se voi myös johtua siitä, että elämä on häntä jo kuluttanut, naistakin enemmän.
Kuvan tunnelma on kaikin tavoin intiimi. Ehkä siksi, että naisella ei ole sukkia, hänen jalkansa ovat aivan alastomat, nuoret ja valkoiset - nuoruus ei sittenkään ole kovin kaukana takanapäin, kun nimenomaan jalkoja alkaa katsoa. Niissä on jotain liikuttavaa, semminkin kun ne näkyvät ikkunaseinän suuresta peilistäkin: kaksi jalkaa. Mestarin näkemys, Jan Vermeerin uusi ja uudenlainen rajaus, siksi koskettava ja epätavallinen. Naisen paljaita jalkoja ei kuviin juuri maalattu, aihetta pidettiin sopimattomana. Mutta nyt on tehty poikkeus. Ja toisaalta: juuri poikkeava ote malliin ja mallin suhde taustaansa on kautta aikojen tehnyt mestareista epiteetin veroisia.
5.
Vielä pari tarkennusta, joilla voi olla merkitystä. Herätyskellon alla on ensinnäkin suurehko kirja. Se voi olla albumikin, mutta kirja tuntuu sittenkin houkuttelevammalta. Kirja kertoisi siitä, että nainen lukee muutakin kuin lehtiä. Tämä kirja ei ole ainakaan lainaston, vaikka Felminginkatu 4:stä pääsee nopeasti Kallion kirjastoon, joka sijaitsee vain sadan metrin päässä, sillä kirjaston kirjoilla on ennen ollut omanlaisensa sidos. Jos se taas on albumi, siinä olevat valokuvat saattavat kertoa naisen koko siihenastisen historian.
Ehkä asunnossa on kaikenlaisia kirjoja, vaikkei niitä kuvassa näy. Ne voivat olla piilossa lipastossa tai jopa vuoteen alla, jossa käytetyt lakanat sekä suojaavat lattian kylmyydeltä että odottavat pyykkipäivää. Kirjoja nainen on ehkä ostanut halvalla antikvariaatista, vienyt sinne muutaman liikenevän pennin, jotta on voinut saada mieleisensä kirjan ikiomakseen. Kun kirja on oma, se on selvemmin seuraa. Kirja kertoisi, että nainen on viettänyt myös yksinäisiä iltoja ennen tämän miehen ilmaantumista kuvaan.
Mikä kirja voisi naista miellyttää? Kehystetyistä painokuvista päätellen jokin viihteellinen ja romanttinen, sellainen lukuromaani, jossa kerrottaisiin rakkaudesta. Jotakin aikakauden mukaista, jotain senaikaisen suosikin eli Hedwig Courths-Mahlerin tyyppistä; ainakin sellaista, joka veisi naisen ajatukset pois työstä ja tästä huoneesta ja kaupunginosasta ja kenties koko kaupungistakin. Suuri maailma on se, josta nainen on unelmoinut Helsinkiin tullessaan. Sillä muualta hän on ilman muuta kotoisin.
Mistä tämä varmuus? Kirjanmuotoisesta esineestäkö, joka on antanut aiheen edellisiin pohdintoihin? Ei, vaan siitä, että juuri Kallioon muutti maalta paljon köyhiä leveämmän leivän ja makeamman elämän toivossa. Ja myös huoneen koko olosta, varsinkin sen kauneutta tavoittelevista tauluista ja kotikutoisista matoista. Ne ovat syntyneet kudekeristä, joista naisen unelmat purkautuvat ja sitten liittyvät kangaspuissa yhteen pysyvämmäksi matoksi; kaikesta siitä, mitä nainen on varhaisessa nuoruudessaan alkanut haluta, toivoa ja odottaa. Sitä odotusta elävöittämään hänellä on ensin kirjansa, ja sitten mies, joka lopulta on löytynyt näitä odotuksia täyttämään.
6.
Kuvan oikeassa nurkassa etualalla on piironki tai lipasto ja sen päällä kirje. Se ei näy rajatussa kuvassa, mutta kokonaisessa kuvassa se joka tapauksessa on. Tai kirje ei tietenkään ole esillä, vain pelkkä kirjekuori. Osoitetta saati nimeä ei siinä sen enempää näy. Ehkä kirje on sujautettu oven raosta, tai jätetty postilaatikkoon. Sen nurkassa voi kuvitella näkevänsä frankkeerauksen jälkiä, mutta siitä ei saa varmuudella selvää. Tämä kirje voi olla syy kaikkeen, jonkinlainen odottamaton sysäys, alku ja syy siihen, mitä huoneessa on tapahtunut. Uhkaus, häätö, tuttavan tervehdys, menneisyyteen kuuluvan ihmisen ilmaantuminen paikalle, ylipäätään ilmoitus jostain odotetusta tai odottamattomasta. Muutama sanakin riittää yhä muuttamaan ihmisen elämän kulun, joko hyvään tai huonoon suuntaan.
Piirongin päällä kirjeen alla näkyy liina, kirjava ja kudottu, mutta ei enää käsin, vaan tehtaassa. Ehkä samassa, jossa nainen on töissä? Näin voi päätellä, koska naisen ammatti on tiedossa: hän on kutoja. Mies taas on viralliselta ammatiltaan sekatyömies. Tehtaasta saa työläinen usein ostaa ja ottaa mukaansa sekundalaatua; kutojanaisen tapauksessa siis kankaita, joihin on tullut lähes huomaamattomia vikoja. Hinta ei silloin kohoa korkeaksi, joten ostomahdollisuus on kuin eräänlainen saavutettu etu. Myös sängyn päädyssä pesukomuutin päällä odottaa kangaspakka, ylimääräinen pöytäliina, varafilttikin. Talvi on ollut hyytävä, mutta kevään tehdessä tuloaan sitä filttiä ei näköjään sittenkään ole enää tarvittu.
Koska nainen on ammatiltaan kutoja, hän on varmasti matot itse kutonut. Sillä ne sopivat myös pituutensa puolesta huoneeseen täydellisesti. Hänen on tässä huoneessa täytynyt siis asua jo hieman pitempään.
7.
Ehkä kirje on vuokraisännältä, ehkä siinä lopetetaan vuokrasuhde? Ehkä naisella ei ole enää varaa vuokraan, vaikka hän on tähän saakka sen aina säännöllisesti maksanut. Ja sitten rahat ovat alkaneet huveta vain.
Mikä on muuttanut elämän rauhallisen kulun? Mieskö? Mies on tullut hänen elämäänsä, mies, joka merkitsee muutosta ja mahdollisuutta. Eletään vasta alkuvuotta 1928 ja useimmille ihmisille riittää vielä töitä, yhä eletään nousukautta ja sen nostattamaa huumaa riittää täällä maailman syrjällä köyhemmillekin. Miksei riittäisi jopa piskuisessa kymmenen vuoden ikäisessä Suomen tasavallassa? Vain vähän yli vuoden päästä kaikki on oleva jo toisin: New Yorkin pörssi romahtaa lokakuussa 1929 ja romahduksen vaikutukset tuntuvat myös Suomessa. Niin käy vain, vaikka Amerikan manner ja New York ovat tuolloin paljon nykyistä tavoitettavuuttaan kauempana, päiväkausien päässä. Lamasta on silloin tuleva totta. Mutta lamasta on aina tuleva totta.
Ehkä aavistuksia huonommasta on jo ilmassa, ehkä työttömien määrä alkaa jo hitaasti kasvaa, vaikka sen vuoden uutisista yksi suurimmista näyttää koskevan Suomen osalta sitä, että tulevan kesäkuun 24. päivänä salama on iskenyt konfirmaation aikaan Parkanon kirkkoon surmaten neljä ihmistä... Esimerkiksi Suomen Kuvalehden tammikuisen numeron (2/1928) huolena ei niinikään ole maailmanpolitiikka saati talous, eivät maamme lakot ja työtaistelut, vaan painopisteet ovat viihdyttävämmissä uutisissa, myönteisissä tapahtumissa. Reklaamien avulla kaupataan myös “vapaussota-teoksia”, koska valkoisten voiton ensimmäinen kymmenvuotisjuhla on juuri pidetty.
Niin lähellä se vielä on, varmuudella myös näitä kumpaakin koskettanut armoton sisällissota. Kansa on kahdessa leirissä yhä eikä tarvitse pitkään miettiä, kumpaan leiriin nämä kaksi kuuluvat.
Töölön muutosta puutaloparatiisista kivitalojen massiivisiksi kortteleiksi kuvataan Suomen Kuvalehdessä samoin yhdellä tunteellisella aukeamalla - edistys etenee - ja Hietalahden satamasta on oikein otettu talvinen pakkaskuva: “Oikealla oleva suuri alus on Polonia, joka toi joukon Amerikan-suomalaisia jouluksi kotimaahan.” Siirtolaiset tulevat työn äärestä, jota siellä vielä on tarjolla ja näkevät pienen ja köyhän isänmaan. He palaavat varmaankin vielä mielellään takaisin Valtoihin, vaikka eivät uuden isänmaansa kieltä vieläkään osaisi. Tulevasta lamasta he eivät osaa edes uneksia. Raha puhuu, työ tuo leipää. Mitä muuta köyhä elääkseen tarvitsee?
Köyhä; köyhät? Kuvasta aistii, että jotakin on huoneessa vialla. Ehkä miehellä ei enää olekaan ollut töitä kuten ennen. Ehkä myös naisen työpaikka on jo vaarassa. Syödä pitää, elää pitää ja miehen pitää juoda ja polttaakin, koska miehen pitää. Ja naisen pitää myös ruokkia mies, koska naisen pitää. Näin vakuuttavat naiselle kaikki luetut ja kirjastosta lainatut kirjat. Kirjat, joiden unelmista ei vain ole vieläkään voinut tulla totta.
8.
Kirje on saattanut toki tulla keneltä tahansa, jopa naapurilta, vanhalta ystävältä, uudelta tuttavalta. Koska kaikesta näkee, että mies on asunnossa vain käymässä, sen on saattanut kirjoittaa naiselle myös miehen mahdollinen vaimo tai elämänkumppani, jolle voisi antaa nimeksi vaikkapa Siiri. Kirjeessään Siiri kertoo tälle toiselle omasta hädästään, hylätyn ja vaikeuksiin joutuneen naisen osastaan: “ Hyvä Matilda L. Siellä. Anteeksi että vaivaan, mutta minulla on tämä tuska. En tiijä miten me selviämme ilman Yrjöä. Joten pyyvän että jätättä hänet rauhaan ja että hän palaa kotiin minun ja lasten luo.”
Kuvittelen Siirin, mutta hän johdattaa eteenpäin, ikään kuin ristii miehen ja naisen heidän oikeilla nimillään. Sillä oikeita ne ovat. Miehen nimi on Yrjö M. Naisen taas Matilda L. Kumpikin on syntynyt 1890-luvun keskivaiheilla. Kummankin nimet ovat myös oikeita, mutta sukunimet on tässä teoksessa korvattu pelkillä alkukirjaimilla.
Nimien kautta kuva alkaa yhä voimakkaammin elää ja kirjeen mahdollinen sisältö ilmestyä näkyviin kuorensa suojista. On mielikuvituksen vuoro ruveta kehittämään tarinaa eteenpäin tai oikeammin palata sen syntyyn: alkuun. Kirjeestä voi paljastua esimerkiksi se, että Yrjö M. on valehdellut Matildalle aviosäätynsä ja elämänsä muutenkin, että kieltolain Suomeen houkuttelema sprii, tuo pirun ja Virun pirtu, on sotkenut Yrjön elämän, että kaikki ne lupaukset, jotka hän on tälle uudelle naisystävälleen Matildalle antanut, ovatkin olleet harhaa, viinan tuomaa ja krapulan viemää. Ja millaisia lupaukset ovat sitten voineet olla? Aivan samanlaisia kuin nykyään. Yrjö on puhunut yhteisestä elämästä, mahdollisesta avioliitosta, lapsestakin. Ja nainen, Matilda, on uskonut.
Ehkä Matilda on myös jo raskaana; miksei olisi. Ehkäisykeinot eivät olleet tuolloin vielä erityisen luotettavia, eivät edes rikkaiden kodeissa. Matilda saattoi odottaa siis esikoistaan. Elämä on sellaista, omalla vimmallaan se tahtoo, etsii ja löytää jatkumisensa keinot. Kuolleista syntyy luonnossa kaikki uusi elämä, elämä taas alkaa hetken kukoistettuaan lähestyä uudelleen kuolemaa. Lapsi on ainoa, joka jatkaa edesmenneittenkin ihmisten elämää. Niin luonto toimii: ihminen syntyy, elää, kasvaa ja varmuudella kuolee. Hän kuolee joskus, jolloinkin, jossain ja jostain syystä, mutta kuolee aina. Varsinkaan kuolemaansa ei kukaan ihminen voi koskaan välttää.
9.
Kuolemaa saattaa joku väliin jopa kaivata, sillä elämä ei aina ole ollut eikä ole vieläkään helppoa suurimmalle osalle maailman ihmisistä. Joka päivä on ikään kuin noustava ja alettava alusta, yritettävä löytää elämiselle vankempi perusta. Näin uskon olleen myös kuvan henkilöiden laita. Ja siihen uskoon tämän kirjan alkuosa perustuu, se kertoo kuvitteellisen tarinan valokuvan antamien viitteiden ja vihjeiden pohjalta. Päähenkilönä on nainen, Matilda. Yrjö, sängyssä nukkuva mies on toinen osapuoli. Matilda on ehkä juuri saanut kirjeen eikä tiedä mitä tehdä: uutiset ovat olleet ikäviä. Siitä oletuksesta kirja lähtee liikkeelle.
Kirjeen sisältöä ei kuvan katsoja voi nähdä, kaikki tämä on todennäköisyyksien etsintää mahdollisuuksien luvuttomasta joukosta. Voihan olla, että äiti on kirjoittanut maalta miehensä eli tytön isän kuolleen, että hän on nyt pulassa ja tuskassa, pyytää tytärtä äkkiä palaamaan kotiin. Kirje on lähetetty Helsinkiin ensin jollekin tutulle, joka on lopulta itse tuonut sen, kun on löytänyt Matildan osoitteen. Tai sitten äitikin on kuollut ja kyseessä on sukulaisten yritys löytää perillinen, jota ilman ei edes olemattoman jako onnistu. Ehkä kyseessä on sittenkin vaikka kirje eräältä Toivolta, Topilta eli nuoruuden rakastetulta, jonkalaista kuvitteellinen kertomus myös tarvitsee tapahtumien tueksi ja toteuttajaksi. Toivo on ihailijoista se uskollisin, joka on päättänyt seurata Matildaansa hamaan loppuun, ja joka yhä pyytämällä pyytää tätä vaimokseen. “Jos sie et tule, niin mie hajen siut, vaikka väkisten...” Mikä lause on aina virhe; koskaan rakkaus ei herää pakolla tai vaatimusten painolla. Rakkaus on tunnetila, näkymätön, ja vaikuttava joskus silloinkin, kun sitä ei konkreettisesti enää ole.
Tällaista nuoruuden rakkautta Matildassa ei tuntuisi kuitenkaan enää olevan jäljellä, ei ainakaan Matildan sydämessä. Toivoa ei sieltä löydy.
Teos tilattavissa täältä
| |
|
| |
|
| Sivun päivitti admin, 06/28/2009 11:16 AM |
 |
|
|
