|
Hannu Mäkelä: Eetu. Matkoja Eduard Uspenskin maailmaan (Tammi, 2008)
Ensi tapaaminen Eduardin kanssa:
6.
Tuli ilta ja me laskeuduimme huoneistamme hotellin ala-aulaan, sillä Valentina soitti huoneeseen ja kertoi odottavansa siellä. Me asuimme yhdessä Stalinin pilvenpiirtäjistä, hotelli Ukrainassa. Sen edessä oli Ukrainan kansallisrunoilijan, Taras Shevsthenkon patsas - ja yhä on. Mies seisoi käsi ojossa, kuin almua pyytäen, jotensakin Esplanadin puiston Leinon näköisenä. Valentinan ohella paikalla oli Slava ja myös pikkubussimme. Lähdimme ajamaan ja bussi kierteli ja kaarteli ennenkuin lopulta löysimme perille. Osoite kuulosti korvissani sadulta ja runolliselta: “Ulitsa Usievitsa vosem” - Usievitsan katu numero 8. Se oli korkea uudehko tornitalo, jonka oven edessä pari mieshahmoa meitä jo odotti.
Kättelimme. Toinen miehistä oli asiallisesti pukeutunut, vakavannäköinen. Hänkö siis oli Uspenski? Mutisimme jotain, tulkki käänsi, Slavan sanat katosivat, sillä porraskäytävä kaikui, puhe puuroutui, ja saman tien olimmekin jo hississä, joka vei meitä hitaasti nytkähdellen ja vaappuen jonnekin ylös.
Kun lopulta astuimme ylimmässä kerroksessa hissistä, meitä odotti yllätys. Jatkoimmekin kulkuamme kotiovien ohi ja menimme toisenlaisesta ovesta, mutta emme tulleet käytävään, vaan kapealle ulkoparvekkeelle. Putoamiselta meitä suojasi vain matala kaide.
Arkkitehdin oli pitänyt kehitellä jokin kulkutie ateljeeasunnoille (pulma oli selvinnyt varmaan vasta rakennusvaiheessa) ja näin - kuin vuoristokiipeilijän tavoin - hän oli sen hoitanut: parveke oli ilmeisesti ollut ainoa vapaaksi jäänyt tila. Kulkekoot ihmiset siitä! Venäläinen ratkaisu... Minua huimasi, en tiennyt mitä tehdä. Yritin katsoa jalkoihini ja etenin hitaasti. Parvekkeen toisesta päästä avautui uusi ovi, joka vei taas jonnekin sisemmäksi. Sitten oli edessä suljettu ovi, joka piti avaimella aukaista, sitten vielä toinen vai kuvittelenko vain? Kunnes päästiin lämpimään eteiseen, jossa odotti vielä kolme pehmustettua, nahkapäällysteisen näköistä, aina vain lukollista ovea. Yksi niistä eli oikeanpuoleisin avautui ja olimme äkkiä sisällä aivan muussa maailmassa kuin rakennus ja kolkko käytävä olivat luvanneet.
Tämä näky toistui ja toistui. Koska julkinen tila oli yhteistä ja kukaan ei omistanut sitä, ei siitä kukaan piitannutkaan. Mitä hurjimpien ja sotattujen porraskäytävävien takaa löytyy yhä nykyäänkin mitä ihmeellisempiä ja ylellisempiä asuntoja. Nyt me olimme pelastautuneet masterskajaan, kirjailijan työhuoneeseen, jonka Uspenski jollain taikakeinolla oli tästä erilaisten taiteilijoiden osuuskuntatalosta saanut hallintaansa.
Saattoiko tämä olla totta lainkaan: viimeinkin olin museoiden sijasta päässyt sisälle elävän venäläisen kirjailijan hallitsemaan asuntoon. Silmät haravoivat seiniä. Komeita tauluja roikkui kaikkialla, ikoneita siellä täällä, kaikkea mahdollista ihastuttavaa sälää oli levitelty ympäri seiniä miekoista suuriin taottuihin avaimiiin. Näkyi työpöytä, sillä vanhanmallinen kirjoituskone. Kirjoja pinoissa siellä ja täällä, kirjoja, kirjoja. Hlam, kama tai kniznyij hlam, kirjallinen kama, on Trifonovin käyttämä hyvä sana kaikenlaisista paperi- ja kirjakasoista. Miten kodikasta! Käännyin Uspenskin puoleen ja ilmaisin ihailuni. Kas näinkinkö mukavasti saattoi neuvostokirjailija elää???? Tulkki käänsi. Uspenski hymyili suopeasti. Mutta kun yritin jatkaa puhetta hänen kirjastaan, kertoa ihastuksestani Fedjaan, mies sanoi njet njet - hän ei ollut se Uspenski. Mies osoitti hymyillen toisaalle. Siellä liikkui ja puhui pienempi ja tomerampi väkkärä, joka ei näyttänyt hetkeäkään pysyvän paikallaan.
Menin hänen luokseen ja esittelin itseni. Hän pysähtyi ja katsoi minua ja kuunteli ja alkoi puhua, puhua ja puhua.
Näin tapasin viimeinkin Eduard Uspenskin. Sain kuulla, että olin tähän asti keskustellut hänen veljensä kanssa. Kolmas mies oli Uspenskin ystävä, taidemaalari, jonka nimen olen autuaasti unohtanut.
Aloin puhua hidasta, kömpelöä venäjää, ja Uspenski taas puhui kieltään kuin vanhanaikainen mopedi. Ymmärsin jotain tai ainakin olin ymmärtävinäni. Slavakin yritti kääntää, Valentina taas kuunnella. Alkuun sain osakseni nopeita silmäyksiä, joita Uspenski heitti sinne tänne, paitsi minua kohti, myös ympärilleni ja Camillaan. Sitten hän otti kuin asennon ja kuunteli, hymyili, nauroi koko olemuksellaan. Ja katsoi äkkiä silmiin. Ja silloin tajusin. Kyllä, juuri tämä tässä oli oikea Fedja. Itse Kissa ja Koira ja traktori Mitjakin, kaikki kolme samassa persoonassa.
Jotenkin kävi vain niin, että pian olimme puheissa niin kuin olisimme tunteneet toisemme aina, vaikka aivan ilman tulkin apua ei seurustelu vielä oikein kunnolla sujunut. Eduard puhui edelleenkin nopeasti, monimielisesti ja moskovalaisittain ja käytti sanoja ja sanontoja, joita minun paksuimmatkaan sanakirjani eivät vieläkään tunne. Ei auttanut, vaikka kuinka pyysin häntä puhumaan hitaammin. Hän muisti sen kyllä, mutta vain hetken, sillä kohta sama papatus alkoi taas.
Silti intuitio toimi, me jatkoimme ajatustenvaihtoa maljapuheitten lomassakin, koska niitä toki lausuttiin; olihan myös Valentina läsnä. Ah, Morozova, sanon nyt, vaikka silloin hänen politrukin roolinsa ei tuntunut miellyttävältä. Muistan hänet heti, kun vain alan ajatella Eduardin huonetta. Näen edessäni huolestuneen, pienen ja aikaisin vanhentuneen naisen, oppia ja sivistystä saaneen ihmisen, hänen köyryn ruskeatakkisen selkänsä ja alati surulliset ja suuret, jotenkin jopa vähän julmat silmät, joita ympäröivien kasvojen juonteita peitti vahva meikki. Mutta sekään ei pystynyt salamaan sisintä, sitä minkä pettynyt ja yksinäinen katse kertoi: Valentina tiesi, ettei hänestä hänen roolinsa vuoksi pidetty. Sillä jonkun oli aina pakko olla organisaation lähettämä shpion, ja siitä shpionka Valentinakin näemmä sai osan leipäänsä.
En tiedä mitä hän tästä kohtaamisesta kirjoitti, mutta varmasti sekin raportti on jossain KGB:n arkistojen kätköissä, jos niitä ylipäätään enää uuden hallinnon aikana on säästetty. Ehkä ei; liian monella on ollut yhteytensä KGB:hen, liian moni nykyisistä vallanpitäjistä on harrastanut kommunistina ollessaan itse salaista kähmintää, eikä sellaisen julkitulo tietenkään ole enää soveliasta, kun vapaassa demokratiassa ikään kuin eletään. Stasi-arkiston avautuminen ja sen paljastukset ovat saaneet aikaan sellaista jälkeä, että Venäjä on varmaan jo aikaa sitten ottanut tämänkin huomioon ja ottanut opikseen: tuhonnut kaiken minkä on voinut.
Tällaisia me emme ajatelleet, vaan nautimme viimein elämästä, Moskovasta, venäläisyydestä. Camilla istui sohvalla ja katseli ja kuunteli, söi ja joi, lepuutti itseään ja mieltä. Silmät kiiluivat ilosta pyöreiden lasien takaa, hänen päälakea pitkin kulkeva lyhyt harmaantunut tukkansa - kuin se Uspenskin kuvaama Fedja-sedän lehmännuolema tukka - tuntui sekin nyt kasvavan. Camilla näkyi ahmivan kaikkea näkemäänsä, sillä tällaista hänkään ei ollut ennen kokenut. Uspenski oli olemassa, hän oli ihminen, hän oli aito. Ja niinpä myös Camilla nautti.
Työhuone oli omanlaisensa, se kertoo ihmisestä enemmän kuin curriculum koskaan. Miten tarkasti yhä muistan sen. Myös näköala yli Moskovan sirisevien valojen lumosi. Minä vilkuilin sitäkin, mutta vain hetkittäin, sillä puhuin taukoamatta Uspenskin kanssa ja kertasin seikkoja hänen kirjastaan ja sen menestyksestä Suomessa. Kerroin myös, miten monta kertaa olin jo turhaan yrittänyt tavoittaa häntä VAAPin sekä kirjailijaliiton kautta. Hän kuunteli ja naurahti epäuskoisesti. Siitä hän ei ollut tietoinen, hän kuuli kaikesta ensimmäistä kertaa. Ei hänelle kukaan ollut koskaan soittanut. Vasta nyt puhelu oli tullut, kun Morozova oli kertonut, että hänet oli määrätty saapumaan Ystävyyden taloon. Mutta siihen juonittelun ja valheen pesään hän ei tulisi, kun Mihalkovkin oli paikalla ja niin Uspenski oli tietenkin kieltäytynyt, sanonut kuitenkin ottavansa vieraat vastaan työhuoneellaan, jos hänet todella haluttiin tavata. Ja siihen toinen Morozovan puhelu oli päättynyt, lupaukseen, että näin tapahtuisi. Se, että me lopulta saavuimme, oli hänestä silti ihme.
Tämä ei selvinnyt minulle heti, tietenkään. Uspenskin puhe oli koukeroista ja pääni otti vastaan vain rajoitetun määrän uutta tietoa ja sanastoa kerrallaan. Tulkkiakin tarvittiin taas eikä se aina auttanut asiaa. Valentina sitäpaitsi oli hetkittäin siinä vierellä ja kuunteli. Mutta Uspenski ei näkynyt siitä välittävän. Aina vähän päästä puhelin soi ja Uspenski vastasi, jatkoi vielä kiihkeämpää, nyt jo pikakiväärimäistä keskustelua jonkun kanssa, laittoi puhelimen paikoilleen ja palasi siihen, mihin oli jääty. Näin ainakin uskon...
Väliin, kun Uspenski puhui puhelimessa tai Camilla kysyi häntä jotain ja tulkki käänsi miten taisi, minä irtauduin ja vapauduin ja harhailin suuressa valkoiseksi kalkitussa tiiliseinäisessä huoneessa. Yksin saattoi koota taas ajatuksiaan, ihmetellä sitä missä oli. Veli oli tarjoillut ruokaa, paistanut kotletteja, pieninyt kurkunpaloja ja silponut tomaatteja, joiden päälle oli levittänyt tuoksuvia tuoreita yrttejä, avannut marinoitujen valkosipulien muovipusseja, katsonut että mustaa limppua oli kyllin, että valkeaa leipää löytyi, kaatanut laseihin vettä, viiniä ja vodkaa. Kaikkea nautittiin, ja kaikesta nautittiin. Eikä äkkiä ollut enää kiire minnekään.
Ilta päättyi, kun Valentina sen päätti. Ruuat oli syöty, juomat juotu ja oli saatu sovituksi sekin, että söisimme lähtöillallisen vielä yhdessä jossain ravintolassa. Ja niin olimme valmiit poistumaan. Emmekä me tietenkään päässeet lähtemään ilman lahjoja. Avokätinen Uspenski jakoi. Minä sain hänen lastenkirjojaan ja valkosipulivodkaa, Camilla kukkia ja todella vanhan ja ison aitanavaimen. Camillan silmät laajenivat hämmästyksestä. “Mistä tiesit, että kerään tällaisia avaimia?”, hän huudahti, piti Uspenskia profeetallisena näkijänä. Uspenski hymyili vain salaperäisesti, mystistä tietäjää esittäen . - No, mistä, hän nauroi minulle myöhemmin, - eihän Camilla juuri muuta sinä iltana niin palvovasti katsonutkaan kuin juuri sitä nimenomaista avainta.
7.
Seuraavana päivänä oli edessä vierailu ja esiintyminen koulussa. Uspenski oli luvannut tulla mukaan ja onneksi hän tuli. Hänen avullaan meillä kahdella suomalaisella ei ollut liian raskasta esiintymisvelvoitetta niskassamme.
Uspenski oli koulussa kuin kotonaan. Hän puhui ja hääräsi ja kiepsautti puheellaan mukaansa kuulijat, etenkin lapset. Hän sai heidät nauramaan, kiusasi heidän opettajiaan - ja sai nämäkin purskahtamaan pakottomaan nauruun, paitsi yhtä naista (johtajaopettajaa?), joka tuijotti Uspenskia julmin silmin. Aina löytyi ja löytyy se yksi, jonka mielestä hauskuus ja huumori häiritsevät kuria ja järjestystä. Huumori on jostain syystä vakavimmista vakavimpien miesten laji: Maiju Lassila, Veijo Meri, Veikko Huovinen ja Erno Paasilinna tulevat Suomesta heti mieleen. Humoristi saa usein kansan naurun osakseen, koska hän kirjoittaa viiltävän satiirin keinoin ja tuo esille syvältä kaivamansa totuuden, ja saa osakseen kansan rakkauden, mutta hallitsijain tyrmätuomion. Näin ennen. Nykyään tämäkin laji on suureksi osaksi kaupallisen viihteen vakiosoopaa; usein vielä verellä hupaisasti koristeltua.
Uspenski puhui ja tunti kului ja meidän osuudeksemme jäi vain muutamien asioiden sanominen. Koska Uspenski kertoi vitsejä, jotain
piti minunkin keksiä. Osasin silloin yhden ainoan vitsin, nyt ehkä muistaisin jo toisenkin. Kerroin lapsille sen ainoani. Aloitin kysymyksellä: - Miten elefantti kipuaa puuhun? Tuli ihmettelevä hiljaisuus ja sen turvin jatkoin tarinaa: - Se menee taimen päälle ja odottaa, että se kasvaa. - Miten elefantti pääsee puusta alas? jatkoin. - ?????? - Se menee lehden päälle ja odottaa että tulee syksy... - Miksi syksyllä on vaarallista kävellä metsässä? - ?????? – Siksi, että voi jäädä puusta putoavan elefantin alle...
Suomessa lapset olisivat vain kuunnelleet. Tämä vitsi oli kulunut ja liian tuttu. Mutta Venäjällä kaikki reagoivat. Ehdotuksia sateli. Ja kun elefantin tapa laskeutua maahan oli selvillä, ja kun oli naurettu, edessä istuva pieni poika katsahti mietteliäästi kattoon. Luulen, että hän kuvitteli näkevänsä, miten elefantti hitaasti hitaasti laskeutui lehden päällä maata kohti.
Outoa kyllä vitsini siis menestyi. Ja enempää ei tarvittu. Camillakin sanoi siitä kauniin kiitoksensa; se oli yhteinen kontribuutiomme. Ja kun aikanaan tein matkasta jutun Maailma ja me -lehteen (3/77), Camilla kuvitti sen. Hän oli valinnut kuvan alle lauseeni: “Lapset katselivat meitä. Me katselimme lapsia.” Mikä oli tilaisuuden ydintä: siltä meistä suomalaisista aluksi tuntui. Kiusalliselta, vaikealta. Mutta heti alkoi tapahtua, kun Uspenski avasi suunsa. Camillan kuvassa Eetu suorastaan makaa pöydän päällä valmiina toimintaan, kun taas minä istun kuin puujumala, kravatti kaulassa. Millan on toki oma tunnistettava itsensä.
(---)
Nähtävyydet oli nähty ja aika alkoi käydä vähiin. Mutta en ollut siitäkään pahoillani, kotimaahan teki jo mieli. Laukut pakattiin, Ukraina-hotelli jätettiin; juna lähtisi myöhään illalla Leningradin asemalta Suomea kohti. Pikkubussi Latvija odotti jo hotellin ulko-oven edessä ja Slava. Ja sitten paikalle riensi myös hengästynyt Valentina. Bussi suuntasi kulkunsa taas eteenpäin, mikä sujui silloin helposti, Moskovan liikenne ei ollut vielä mahdoton. Kun pikkubussi pysähtyi, me nousimme ja kuljimme kuuliaisesti taas jonnekin. Nyt vuorossa olisi meille uusi tuttavuus: ravintola Uzbekistan.
Ravintolat olivat 1970-luvun Moskovassa kokonaan oma lukunsa. Niitä oli väestön määrään verrattuna uskomattoman vähän; stolovajoja löytyi kyllä sieltä täältä, mutta syöpäs seisten ja seurustele ja juhli siinä perheesi kanssa jonossa ja ahtaudessa. Joku tosin teki senkin, mutta yleensä kaupoista otettiin kaikkea mahdollista mukaan ja ahtauduttiin kotiin. Sopu sijaa antaa oli avainlause, aina.
Vain se, että olimme delegaatio ja puolue (kirjailijaliitto) oli pöydän tilannut, antoi meille mahdollisuuden syödä missä vain. Etniset, aasialaisten neuvostotasavaltojen nimikkopaikat olivat suosituimpia. Parhaan ravintolan maineessa oli gruusialainen Aragvi, joka sijaitsi kellarikerroksessa lähellä Moskovan perustajan Juri Dolgorukin patsasta. Ravintola taitaa yhä olla olemassa, mutta paikan kansallisuutta kohtaan ei venäläisiltä juuri enää liikenekään myötätuntoa. Silloin gruusialaisuus merkitsi heille vielä iloa, välittömyyttä, kiivasta verta ja aurinkoa: positiivisia arvoja. Vaan maailma muuttuu, politiikka muuttuu, suhtautuminen aivan samoihin ihmisiin muuttuu. Mutta se on toinen, surullisempi tarina, josta silloin ei kukaan voinut tietää mitään.
Moskovan arjen kanssa ei edelleenkään ole leikkimistä. Jos nyt, ennen kaikki oli vielä mutkallisempaa. Ruokapaikkoja ja kahviloita alkaa jo olla tarpeeksi, mutta silloin melkein minkä tahansa ravintolan edessä olevat jonot vain kasvoivat illan myötä ja niissä seisoi kaikenlaista kansaa sisäänpääsyä rukoilemassa: gangstereista kauppamiehiin, kaivostyöläisistä koppalakkisiin kenraaleihin. Oli toki niitäkin, jotka kulkivat jonojen ohi: joko mafiaa, tuttuja, puolupomoja, julkisuuden kasvoja ja muita kuuluisuuksia tai sitten isolla rahalla maksavia. Kaikki hoitui silloinkin na ljeva, eritapaisin lahjuksin. Mikään ei ole muuttunut. Nyt korruptio on vielä silmiinpistävämpää ja saanut jättimäiset ja lähes hyväksytyt mittasuhteet.
Jo Uzbekistanin eteisessä tuoksui itämaa, ja mahorkka. Kun tulimme sisään, pöydässä meitä odottivat Uspenski ja veli. Tervehdimme, asettauduimme pöytään ja aloimme aterioida.
Kärisevänkuumaa shashlikia tuotiin, lampaanlihaa vartaissa, pöydässä oli juuri paistettua leipää, tuoretta kevätsipulia, vodkaa, punapippureita, adzikaa, vihreitä ja violetteja tuoreita yrttejä. Kaikkea mahdollista muutakin hyvää me saimme. Maljoja juotiin, ystävyyttä ylistettiin ja nyt se sujui jo ihan aidosti, koska syytä siihenkin tunteeseen alkoi olla. Keskustelu poukkoili, enkä muista siitä mitään erityisempää, varsinkin kun osa siitä hukkui ravintolaorkesterin kovaääniseen soittoon. Kaikkialla soitettiin ja soitettiin todella kovaa, vähän kuten nykyajan diskoissa. Sen aikakauden muodikkaista kappaleista pidin varsinkin eräästä, jossa laulaja pyytämällä pyysi: Ostanovite muziku. Pysäyttäkää musiikki... Mitä ei tietenkään tehty, vaikka syytä olisi ollut. Jostain melun seasta pyydystin kuitenkin sanan, sitten taas toisen ja yritin saada niille yhteyksiä ja merkitystä aivoissani. Aivot tekivät työtä, kuumenivat. Joskus osuin oikeaan, oivalsin, ja osasin myös lähes vastata aavistamaani.
Sen muistan, että siitä mitä puhuttiin uskoin ymmärtäväni hetkittäin paljonkin. Taas puhuimme, ja näin, että Uspenski kiersi yleisillä ystävyyslauseillaan minua kuin kissa kuumaa puuroa tai kuten Matroskin lehmäänsä Fedja-sedässä. Uspenskilla oli mielessään jotain, jota hän ei vain saanut sanotuksi. Ymmärsin monista eleistä, että hänellä oli kova halu puhua suoraan minun kanssani, ilman välikäsiä ja päällystakkeja. Ja kun hän iski silmää Valentinan selän takana, vinkkasi minua mukaan ja nousi pöydästä ja lähti kohti uloskäyntiä, ymmärsin ja nousin ja seurasin häntä.
Valentina katsoi peräämme, mutta Camilla puhui juuri jotain hänen kanssaan. Ja mitä Valentina muutenkaan olisi meille voinut, sillä me menimme miesten käymälään kuin agentit ainakin. Siellä valkeitten kaakeleitten ympäröimänä olimme vihdoinkin rauhassa ja kahden.
Suuressa wc-tilassa oli toki muitakin ihmisiä, kukin asioillaan. Mutta he eivät meistä piitanneet emmekä me heistä. Uspenski alkoi puhua. Olin ensimmäinen ulkomaalainen kustannusihminen, jonka hän koskaan oli tavannut. Hän ilmaisi siitä ilonsa ja kysyi sitten suoraan ja muitta mutkitta tähdellisimmän - aikaa pitkiin puheisiin kun ei ollut. Olisiko minun mahdollista kutsua hänet Suomeen? Hän ei ollut koskaan käynyt ulkomailla. Ja Suomeen hänet ehkä laskettaisiin, jos kutsu tulisi.
Katsoin häntä ja ajattelin, että pikkujuttu. Niinpä ojensin käteni. “Kyllä”, lupasin, “ minä hoidan asian.”
Me kättelimme vielä kerran varmemmaksi vakuudeksi, hymyilimme, hän taputti minua hartioihin kuten toveria ja maamiestä ainakin, millaiseksi myös tunsin itseni. Ja sitten me palasimme reippaina ja ilomielisinä takaisin pöytään ja istuimme ja jatkoimme virallisempia puheitamme Valentinan surullisten ja nyt myös syystä epäluuloisten silmien alla.
Teos tilattavissa täältä
Hannu Mäkelä ja Eduard Uspenski
| |
|
| |
|
| Sivun päivitti admin, 06/28/2009 11:15 AM |
 |
|
|
